Kauko Röyhkän kirjaan perustuva leffa oli kyllä miun mieleen. Rakkautta, rokkia ja nuorten kapinaa. Oman paikkansa etsimistä yhteiskunnasta, joka ei hyväksy muita kuin farkkuperseitä, Deep purplea ja massan mukana kulkemista.
Oli mukava katsoa pitkästä aikaa leffaa, jossa on nuoria näyttelijälupauksia. Olisikohan se ollut Voicella, vai millähän lie radiokanavalla, jossa keskusteltiin tästä kyseisestä leffasta, ja joku sanoi jokseenkin näin, että uudet näyttelijät antavat enemmän mielikuvituksen varaa. Suomalaisissa leffoissa pyörii pitkälti samat näyttelijät, ja sitä jotenkin odottaa enemmän niiden elokuvien näyttelijöiltä, jotka ovat jo enenestään todella tuttuja. Sitä jotenkin odottaa, että näyttelijä, joka on yhdessä leffassa tehnyt loistosuorituksen, tekee samanlaisia muissakin leffoissa. Näitä leffoja katsoessa tulee enemmänkin keskityttyä niiden näyttelijöiden suorituksiin, kuin itse elokuvaan ja sen juonen seuraamiseen.
Oli ilo nähdä uusia näyttelijöitä, joista jokainen teki miun mielestä loistosuorituksen tässä leffassa. Leffassa oli tiettyä ujoutta, mikä puri minnuun. Väldeä näytellyt Mikko Neuvonen varasti miun sydämen heti alusta alkaen. Väldestä tuli jokseenkin nostalgiavibat tuonne yläasteen loppupuolelle ja lukion alkuun, sillä näyttelijä muistutti aivan kahta ystävääni, joihin molempiin tutustuin bändin kautta, jossa soitin rumpuja ja myöhemmin lauloin. Kyseiset henkilöt olivat kyllä riidoissa siihen aikaan, kun toinen lähti tästä mainitsemastani bändistä. Hänen tilalleen minä tulin niitä rumpuja soittamaan.
Takaisin asiaan. Käykää katsomassa Miss Farkku-Suomi leffateatterissa. Mie oon ollu todella harmissani siitä, että nykyisin tulee käytyä todella harvoin leffateatterissa, ja sitäkin vähemmän tulee katsottua suomlaisia elokuvia. Elokuvan näkemisen jälkeen harkitsen kyllä vakavasti Kauko Röyhkän samannimisen kirjan lukemista.
Lopussa olin kyllä todella herkistynyt. Varsin onnistunut leffakatselmus.
