Arvaamaton on tuo ihmiselämän kulku. Olen tällä hetkellä työharjoittelussa, toinen viikko on käynnissä. Tänään jouduin ensimmäistä kertaa hoitaja"urani" kohtaamisiin kuoleman kanssa. Eräs potilas siirtyi tänään vihreämmille laitumille oltuaan jo pidemmän aikaa sairaana. Hän lähti rauhassa, ja pääsi irti vaivoistaan. Veti vaan miut aika hiljaiseksi, ja loppuilta onkin mennyt hieman itkuisesti ja elämän kiertokulkua miettiessä.
Se olo, kun poistut huoneesta hakemaan hoitotarvikkeita, menet takaisin parin minuutin kuluttua ja huomaat katsovasi ihmistä, jonka sielu on jatkanut matkaansa, on todella hurja. Tuntui siltä, kuin kaikki voimat ois hävinny kehosta. Kävin kuitenkin hoitamassa kyseistä potilasta päivittäin useamman kerran.
Olen rohkaissut itseäni sillä, että tapaus ei tule olemaan viimeiseni. Kuolema on yksi hoitoalan huonoista puolista, ja siihen tottuu ajan kanssa. Toisilla prosessi on hitaampaa, toisilla nopeampaa. Ajattelen myös, että olen yhdessä muiden hoitajien kanssa antanut kyseiselle ihmiselle parasta mahdollista hoitoa, ja hänelle kivuttoman ja mahdollisimman hyvän olotilan ennen viimeistä matkaa. Olen tehnyt oman osuuteni hyvin.
Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet hyvin opettavia ja silmiä avaavia. Joka päivä hämmästyn yhä uudelleen ja uudelleen. Kai tätäkin voi kutsua oppimiseksi?
Terveisin,
ihmeissään oleva ja hieman suru puserossa kohtapuoliin pehkuihin sikiöasentoon lelukoira kainalossa painuva opiskelijatyttönen.
