Exitus

Arvaamaton on tuo ihmiselämän kulku. Olen tällä hetkellä työharjoittelussa, toinen viikko on käynnissä. Tänään jouduin ensimmäistä kertaa hoitaja"urani" kohtaamisiin kuoleman kanssa. Eräs potilas siirtyi tänään vihreämmille laitumille oltuaan jo pidemmän aikaa sairaana. Hän lähti rauhassa, ja pääsi irti vaivoistaan. Veti vaan miut aika hiljaiseksi, ja loppuilta onkin mennyt hieman itkuisesti ja elämän kiertokulkua miettiessä.

Se olo, kun poistut huoneesta  hakemaan hoitotarvikkeita, menet takaisin parin minuutin kuluttua ja huomaat katsovasi ihmistä, jonka sielu on jatkanut matkaansa, on todella hurja. Tuntui siltä, kuin kaikki voimat ois hävinny kehosta. Kävin kuitenkin hoitamassa kyseistä potilasta päivittäin useamman kerran.

Olen rohkaissut itseäni sillä, että tapaus ei tule olemaan viimeiseni. Kuolema on yksi hoitoalan huonoista puolista, ja siihen tottuu ajan kanssa. Toisilla prosessi on hitaampaa, toisilla nopeampaa. Ajattelen myös, että olen yhdessä muiden hoitajien kanssa antanut kyseiselle ihmiselle parasta mahdollista hoitoa, ja hänelle kivuttoman ja mahdollisimman hyvän olotilan ennen viimeistä matkaa. Olen tehnyt oman osuuteni hyvin.

Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet hyvin opettavia ja silmiä avaavia. Joka päivä hämmästyn yhä uudelleen ja uudelleen. Kai tätäkin voi kutsua oppimiseksi?

Terveisin,
ihmeissään oleva ja hieman suru puserossa kohtapuoliin pehkuihin sikiöasentoon lelukoira kainalossa painuva opiskelijatyttönen.

The future is near

Kaksi viikkoa, ja mie oon Lappeenrannassa asumassa. Kaks viikkoa ja mie alotan kouluni maanantaina. Kaks viikkoa ja mie oon lappeenrantalainen opiskelija, tupsahtanut Joensuun kupeesta Etelä-Karjalaan ihmettelemään tulevaa elämäänsä. Kahden viikon päästä mie en oo enää vanhassa tutussa Lehmossa heräämässä kolmen kuukauden aikana hyvinkin tutuksi tulleelta patjalta sohvan vierestä. Kahden viikon päästä miun pitäs olla iso tyttö ja pärjätä omillani, käydä itse kaupassa ja tehdä ruokaa, maksaa laskuja ja huolehtia itseni kouluun ilman, että pommiin nukkumispäivinä äiti, isä tai mummo olisi herättämässä.

Tulevaisuus pelottaa ihan kauheasti. Jätän taakseni kaiken sen, mikä on ollut tuttua ja turvallista; koti, kotikaupunki, lukio, perhe, ystävät, harrastukset, tutut lenkkipolut ja uimarannat. Vanhat ja hölmöt läpät ei toimi enää uudessa kaupungissa. Pelottaa ajatus siitä, että paras kaveri ei ookaan heti saatavilla kun tärkeetä asiaa tulee. Uusia ystäviä onneksi saa nopeasti. Ainakin mie toivon niin! 

Pelottaa mennä uuteen kouluun. Kolmen vuoden juurtumisen jälkeen pitääkin muodostaa uudet tukiverkostot. Ympärillä on ainakin kolme kourallista uusia ihmisiä, joista kyllä onneksi suurin osa on aivan samassa tilanteessa kuin mie; uudessa kaupungissa uusien ihmisten ympäröimänä. Odotan innolla uusia ihmisiä! Miusta on ihanaa verkostoitua ja tavata erilaisia tyyppejä. Lukion alottaessa oli semmonen fiilis, että jes, nyt ollaan isojen lasten maailmassa ja tää on ihan eri paikka kuin yläaste. Nyt mennään taas astetta korkeemmalle, ja se on ihan superia! Mutta toisaalta, taas sitä ollaan niitä pienimpiä!

Vaikka pelko ja ahdistus valtaakin miut toisinaan, niin oon ihan pähkinöinä uuden koulun alottamisesta. Nyt tää koulu on oikeasti niin sanotusti "serious business", mie tuun opiskelujeni päätyttyä saamaan itselleni ihan oikean ammatin, työskentelemään oppieni turvin ja hankkimaan itse elantoni. Nyt ollaan todellisessa breaking pointissa. Sanoinkin eilen ystävälleni Lotalle, että tuntuu että seison tasaisella kalliolla, mutta miun molemmilla puolilla on syvät kuilut. Nyt pitäs vaan hypätä sen toisen kuilun yli ja jatkaa matkaa eteenpäin.

Tosiaan, tää viikko menee aika pitkälti muuttokamoja pakatessa, ja 20. päivä lähdetäänkin noutamaan kämpän avainta ja roudaamaan tavaroita paikoilleen. Asuntoa en oo pohjapiirustusta lukuunottamatta nähnyt, joten kauhulla/innolla odotan, mitä sieltä kämpästä löytyy. Onko kämppis kenties pahemman luokan saatananpalvoja, joka on vuorannut koko kämpän jätesäkeillä ja tunkenut lehmän ruhoja kylppäriin? Vai onko se ammatikoulussa parturi-kampaajaksi opiskeleva himobilettäjä joka ei tunne sanaa "hiljaisuus" tai "kotirauha"? Only God knows mikä minnuu siellä odottaa, mutta avoimin mielin lähdetään liikenteeseen!

Lappeenranta countdown; 13 päivää.

Compliments make your day

www.weheartit.com

Kehut.

Toisista ne tuntuu ihanilta, ne nostattaa fiilistä ja rakentaa itseluottamusta. Toiset vaivaantuvat niistä ja menevät vaikeaksi, jos joku kehuu. Toiset saavat niitä jatkuvasti, jotkut eivät saa niitä ikinä ja osa suorastaan huutaa niiden perään.

Mie kaipaan kohteliaisuuksia. Nykyisin tuntuu siltä, että keneltäkään ei tule kehuja. Erityisesti ulkonäköä koskevia. Se, että aikaisemmin on ollut todella epävarma itsestään ja omasta ulkonäöstään ei helpota asioita yhtään. Ikävät ajatukset omaa ulkonäköään kohtaan alkavat kummuta jälleen esiin, enkä pidä siitä yhtään. Kesällä olen harrastanut aika paljon liikuntaa, ja kun välillä tulee taukoja lenkkeilystä reissujen tai leirien takia, itseinho iskee. Tulee heti sellainen olo, että on laiminlyönyt vartaloaan ja omaa tsemppiään.

Töissä näytän aina ihan kamalalta. Näytän viisi päivää viikossa ihan kamalalta. Hiukset ovat sekaisin, likaiset, kasvot täynnä finnejä sotkuisen työn takia ja silmät väsyneen näköiset. Viikonloppuisin on kiva peseytyä ihan ajan kanssa, sipaista hiukan kaunistusta kasvoihin, laittaa hiukset ja käyttää tavallisia arkivaatteita työvaatteiden sijaan. (note to self: käyn kyllä suihkussa työviikon aikana.) Laittaa itseään nätiksi jopa toista ihmistä varten.

Kukaan ei sano, että oletpas sinä kaunis. Kukaan ei kerro sitä minulle, ja kohta siihen ei usko itsekään!
Parisuhteessa kehuja tottui saamaan. Toiselta sai kuulla olevansa kaunis ja ihana. Nyt ei ole mitään. Olo on niin mitätön. Ehkä tämä tunne johtuu vain tästä päivästä; pitkä työpäivä takana, syömättömyys, tahkealta tuntunut juoksulenkki, sateinen sää, valtava ikävä ja pelko muutosta. Onko huomenna parempi päivä? Sitä en voi tietää.

Jos tästä hetkestä voi jotain hyvää etsiä, niin kävin sentäs lenkillä vaikka sielläkin itketti, kävin eilen kampaajalla pätkäsemässä huonot latvat pois ja tämän viikon jälkeen alkaa kolmen viikon vapaat ennen koulun alkua ja Joensuusta lähtöä. Kohta on myös miun synttärit. Kuten huomaatte, osaan kyllä etsiä kaikista elämän inhottavimmistakin hetkistä jotain mukavaa ajateltavaa, jotta inhat ajatukset saa edes hetkeksi syrjään. :-)

Tässä vielä kuva siitä, miltä näyttää suihkunraikas ja elämäänsä hiukan kyllästynyt bloggaaja.

Moving

Marika in confuseland

Elokuu - Perillä ennen pimeää

Olo on vähän kuin Liisalla ihmemaassa.

Pitää järkätä juhlia, valmistautua pääsykokeisiin miettimällä miks just mie oon hyvä sosiaali- ja terveysalalle ja vakuuttaa muut siitä että mie pärjäisin, urheilla, nähdä ystäviä, koota ittensä henkisesti ja iloita elämästä.

Koko viikko, tai no oikeastaan viime ja tämä viikko on menneet aikamoisessa tunnemyrskyssä. Mie odotan todella innolla tulevia ylioppilasjuhlia. Vihdoinkin saan juhlia yhtä elämäni suurimmasta saavutuksesta ja nauttia siitä juhlahetkestä kavereiden kanssa. Pääsen laulamaan miun ykköslaulupartnerin, eli Lindan kanssa juhlassa Scandinavian Music Grouppia ja ottaa ryhmänohjaajalta juonnon saattelemana lakin ja todistuksen käteeni, ja seisoa koko juhlasalin edessä ylpeänä itsestäni. Saan vaihtaa vapaalle.

Samalla käyn läpi myös ikäviä tunteita; luopumisen pelkoa tutusta koulusta ja sen antamasta turvasta, ahdistusta siitä tiedosta että meidän kaveriporukka lähtee minne lie opiskelemaan ja osa armeijaan, hermostuneisuutta pääsykokeista ja niihin valmistautumisesta ja vaikka mitä.

Päässä pyörii niin monta ihanaa ja inhottavaa asiaa, että tekis mieli vaan käpertyä hetkeks itkemään, mutta kyyneleitä ei vaan tule. Töiden jälkeisestä väsymyksestä johtuen iltaisin pienetkin asiat alkaa ärsyttää ja harmittaa. Niinkun just tällä hetkellä. On semmonen olo ettei oo taas osannu yhtä pientä asiaa tehdä oikein.

Todella hämmentävä tää tunnemyrsky mitä on joutunu kokemaan. Pelottaa vähän tuo lakitustilaisuus. En oikein tiedä vielä, pystynkö pitämään itseäni kasassa siellä. Mie oon eläny niin täysillä kaikella mahdollisella tapaa koko lukioajan, oon saanu Joensuun lyseon lukiossa niin paljon hyviä muistoja ja ystäviä, että ihan pahaa tekee.

Toisaalta odotan enemmän kuin innolla sitä uutta sivua, joka miun elämässä tulee kääntymään kesän jälkeen, mutta toisaalta tekis mieli vaan laittaa elämän kirjan kansi kiinni ja laittaa se takasin hyllyyn.

Proudness is a gift

Tänään koin ylpeysaallon. Ylpeysaallon itseäni kohtaan.

Menimme äidin ja siskontytön kanssa käymään Prismassa tarkoituksena ostaa reissun aikana miun ylioppilaslakki. Pyydettyäni suunta-apua myyjältä, suuntasin välikköön 93 etsimään itselleni juhlakruunua. Hetken hätäisen kokojen metsästyksen tuloksena nappasin muutamat sovitettavat mukaan ja porhalsin sovituskoppiin. Varovasti aukaisin ensimmäisen paketin, joka sisälsi ylioppilaslakin sinivalkoisella sisuksella, ympärysmitta oli 57. Ensin harmistuin, ettei matkaani sattunut se Karjalan väreillä varustettu malli, mutta päätin kokeilla lakkia ensin vain koon vuoksi. Asetin sen kokeeksi kiharretuille kutreilleni ja katsoin peiliin.

Miten yhden lakin sovittaminen saakaan olon todella kummalliseksi? Suu vääntyi iloisentyperään hymyyn ja tuli sellainen "hei, oon saavuttanu aika ison virstanpylvään elämässäni"-fiilis! Kolmen toisaalta pitkän, mutta toisaalta kuin vilauksessa ohi menneiden vuosien jälkeen saisin lauantaina 2.6. laittaa tämän hatun päähäni virallisesti ylioppilaaksi kutsuttuna. 2004 siskoni ylioppilasjuhlissa ihmetellessäni päätin, että jonain päivänä miullekin järjestetään samanlaiset juhlat. Äiti jätti ylioppilaslakin muotoisen kakunkoristeen piirongin laatikkoon säilytykseen.

Voin rehellisesti myöntää, että nämä kolme vuotta lukiossa on olleet miun elämän parasta aikaa. Tiesin jo yläasteen alussa, että tuun hakemaan Joensuun lyseon lukioon. Kesällä 2009 riemu oli suunnaton, kun sain tietää, että olin päässyt haluamaani paikkaan opiskelemaan. Saisin aloittaa kaupungissa ihan uudessa ympäristössä ja tavata uusia ihmisiä. Omalta yläasteeltani vain kymmenisen henkeä haki samaan kouluun. Se sopi miulle, joka halus alottaa ihan tyhjältä pöydältä.

Lukio on antanu miulle paljon; sen kovasti arvostellun yleissivistyksen, elämänkokemusta, uusia näkemyksiä omaan maailmankatsomukseen ja -kuvaan, sekä eritoten ihania ihmisiä, joista osasta on tullu miulle yhtä tärkeitä kuin ilmasta, jota hengitän. Ilman parhaita ystäviäni en ois varmasti selvinny hankalimmista hetkistäni - niistä, kun koeviikko ahdisti, kun ihmissuhdeongelmat veti mielen ihan pohjamutiin, kun kokonainen kouluviikko saattoi mennä ihan itku kurkussa ja kouluhommat tuntui kaatuvan niskaan. En voi kylliks kiittää siitä tuesta, mitä oon saanu.

Tavattoman surulliseksi miut tekee sen, että oon lukion aikana juurtunu niin vahvasti kiinni tiettyyn ystäväpiiriin, ja nyt se hajoaa ympäri Suomea, kun osa meistä lähtee opiskelemaan toisille paikkakunnille. Onneksi nykyjan tekniset  välineet turvaavat yhteytenpidon. Tulen kuitenkin kaipaamaan sitä koulun kahvion "sisäsiittoista" porukkaa, ja niitä ihmisiä joihin siellä oon tutustunu. Niiden ihmisten kanssa on hassuteltu kesälomalla ja tehty yhteisiä festarireissuja. On vietetty jenkkiläksiäisiä, pikkuhelatorstaita ja vuokrattu mökki Tahkolta ja lasketeltu paikat kipeeks. Niiden ihmisten kanssa on koettu voimakkaita tunteita vihastuksesta ihastukseen ja takaisin. Kyllä työ tiedätte, mie tuun kaipaamaan teitä ihan hemmetisti.
Onneksi kesä on edessä, ja viime vuoden Provinssirock-ryhmärämä on lähdössä reissuun myös tänä kesänä. Aion ottaa kaiken irti tästä kesästä, ja nauttia näiden ihmisten seurasta, kun se vielä on mahdollista. :-)

Miulla on vahva tunne siitä, että tästäkin postauksesta osa tulee löytymään puheesta, jonka pidän ylioppilasjuhlassa entisen oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajan, lyseolaisen ja onnellisen ylioppilaan roolissa. :-)

Lauantaina 2.6. from Lyseo with love.

Say "yes!" if you agree

Aikaisemmin dissasin tätä poikaa ihan rankalla kädellä, enkä tykännyt hänen biiseistään YHTÄÄN. En siis piirun vertaa, miun mielestä kuulosti typerältä että 15-vuotias poju laulaa tyttöjen iskemisestä. Äänikin oli niin korkea vielä ennen murrosikää, että ihan ärsytti.

Nyt Bieber on saavuttanut jo hienon 18-vuoden iän, hän on ruennut näyttämään jo miehekkäämmältä ja äänikin on syventynyt. Mie kyllä tykkään! Aikaisemmin vaihdoin Nrj:ltä toiselle kanavalle, jos Justin Bieberin biisit alkoivat soimaan, mutta Boyfriendin kuuntelin loppuun saakka. Say I'm nuts, mutta Boyfriend on hyvä biisi. Oon sitä luukuttanu tässä nyt muutaman kerran päiväpuhteekseni. Kenties suomen oma Bieber eli Robin tekee saman tempun, kunhan kasvaa muutaman vuoden?

Pusuja Bieberille ♥

Onko muut samaa mieltä miun kanssa, eikö vieläkään kolahda, vai ootteko alusta asti olleet Bieberfaneja?

Formspring surprise

Kävin ensimmäistä kertaa yli vuoteen huvikseni kattomassa miun Formspring-käyttäjää ja sinne tulleita kysymyksiä. Yks niistä oli tullu vuos sitten ja näytti tältä:

"Mitä mieltä oot siitä, että oon kuullu, että oot ärsyttävä?"

Hetken aikaa saatoin kattoo tota kysymystä, mutta sitten hajosin nauramaan. Kyllä, mie tiiän iteki että oon rasittava ja ärsyttävä, mutta that's who I am occasionally! Mie en useimmiten välitä siitä, jos jotakuta tuntematonta tai puolituttua häiritsee miun elämäntyyli, teot tai puheet (tietenkin ne, jotka eivät pahassa mielessä kohdistu muihin!). Se kertoo vaan siitä, että toiset on hyviä tuomitsemaan ennen tutustumista. On helppoa vetää toisista ihmisistä johtopäätöksiä kuulopuheiden, tai satunnaisen sivustaseuraamisen perusteella.

Enemmän minnuu harmittas, jos tuo kommentti tulis lähipiiristä, ja jotain miulle tärkeetä ihmistä oikeesti ärsyttäis miun käyttäytyminen alvariinsa. Miulle tärkeintä on se, että lähipiiri voi rakastaa ja vihata minnuu semmosena, kuin mie oon, ja ne antaa miun olla oma itteni. Tuntemattomien ihmisten mielipiteet ei oikeestaan jaksa hetkauttaa.

Ja ei, mie en kirjottanu tätä sen takia, että mie esittäsin, ettei tommosilla puheilla oo väliä. Tää ei siis ollu mikään katkera takaisinnapautus tuollaisille kommenteille! Tottakai tuollanen pistää hetkeks miettimään, mutta tällä kirjotuksella mie ehkä paremminkin haluisin kannustaa muita samaan. Älkää miettikö liikaa niiden ihmisten mielipiteitä, jotka teitä ei oikeesti tunne. Olkaa omia itsejänne, älkää hävetkö sitä, mitä työ ootte tai ette oo. Rakastakaa itteenne just tommosena, because to me you are perfect.

ps. Ihanaa naistenpäivää KAIKILLE ihanille naisille! ❤

pic: www.weheartit.com

Last chance to tell them how you miss

Viimenen virallinen koulupäivä on ohi. Viikonloppu on ohi. Huomenna ei tarviikkaan mennä enää kouluun istumaan tunneille. Mitä ihmettä?

Ihan uskomaton tunne. Koulu on MELKEIN ohi! Enää ois vaan tuo pieni urakka, eli kevään yo-kirjotukset. Positiivista se, että nyt voi ihan systemaattisesti keskittyä lukemaan, eikä tarvii murehtia koulujutuista :-)
ps. täällä on ihan uskomattoman kaunista, kun puut on ihan kuurassa!

Viimenen päivä abina!

Käytiin ihan oikeesti vaan yksillä Jetissä koulun loppumisen kunniaksi! Terveiset hienoilta kuvanmuokkaustavoilta.

Lauantai: käytiin viemässä kirpparikamat kirppikselle, syötiin kiinalaisessa ja käytiin kattomassa Varasto-niminen Taru Mäkelän elokuva. Suosittelen!

Tässä vielä takaa se kirpparilta ostettu pusero, rusettifetissi. :-)

Miun pikku musuli<3 Huawei Ios X5

Nyt kun miulla on lukuloma, voi olla että täällä blogin puolella on pikkaisen hiljaisempaa kuin tavallisesti. Koulu menee nyt ylivoimasesti kaiken edelle, mutta älkää hätäilkö. Ehkä näin haikeissa tunnelmissa olisi hyvä aika tehdä se kaveripostaus. Alan työstämään sitä heti ensi viikolla :-)

Mukavaa viikon alkua!

Sensitivity

Isä sanoi pienelle lapselleen, joka leikki ruualla: 

"Muistatko kun isi sanoi, että toisilla lapsilla ei saata olla ollenkaan ruokaa, ja sie leikit ruualla."

Minua alkoi itkettämään. 

Miks kaikki pienetkin asiat saa miut itkemään?