Music from 500 days of summer - Art gallery
The Last Goodnight - Pictures of you
Ikävä on sekä kamala, että ihana tunne. On hirveää jäädä siihen kurkkua ja sydäntä puristavaan olotilaan, kun toinen joutuu lähtemään luotasi pois, tai on jossain tavoittamattomissasi vielä jonkin aikaa. Toisaalta on ihanaa, että on joku, jotka oikeasti ikävöidä koko sydämensä pohjasta.
Nää yksinäiset inttilesken viikonloput alkaa jotenkin painamaan päälle. Joka kerta kun toinen joutuu palvelukseen lähtemään, irtipäästäminen tuntuu vaan entistä vaikeemmalta, vaikka yli puolenvälin ollaan jo. Tänäänkin se itku sitten tuli. Syytän sitä, että Tonyn komppania on toisen kerran tämän kuun puolella viikonlopun kiinni kasrmilla (=seuraavan kerran nähdään toisemme 12pv:n päästä) . En yleensä vingu tästä intistä, mutta tämän ja toissaviikkoisen viikonlopun vuoksi itku on ollut aika herkässä. Kiitos myös sille inttisankarille, jonka takia jääkärikomppanian iltavapaat katos sen siliän tien.
Se, ettei saa katsekontaktia, saakka kosketusta toiseen melkein kahteen viikkoon, on yhtä kidutusta. On kiva vaan olla vierekkäin ja höpötellä niitä näitä, hymyillä ja huomata toisen vastaavan siihen hymyyn. Mie tiesin, että kyllä tää intti tulee koettelemaan, mutta se on myös hyvä asia. Tässähän se suhteen laatu testataan. On ihanaa kaivata, ja iloita sen jälkeen siitä, että saa toisen jälleen luokseen suukoteltavaksi. Tiettyyn pisteeseen asti on ihan hyvä olla vähän läheisriipppuvainen.
Kiitän kuitenkin itseäni siitä, että osaan ottaa siitä meidän yhteisestä ajasta kaiken irti, enkä murehdi sitä, että toinen lähtee kohta takaisin suorittamaan sitä tehtävää, joka hänelle on annettu. Se ikävä tulee vasta lähdön hetkellä, ei niinkään lähdön jälkeen. Nyt jouduin jäädä katsomaan Tonyn kengät sylissä, kun auton takavalot katosivat jonnekin mutkan tuolle puolen. Sillon kurkkua kyllä kuristi.
Rakastan ikävöidä, ikävöin rakastamista. Tää on tätä naisen elämää, ja sen kestää kun asennoituu asioihin oikeella tavalla.
