Tänään koin ylpeysaallon. Ylpeysaallon itseäni kohtaan.
Menimme äidin ja siskontytön kanssa käymään Prismassa tarkoituksena ostaa reissun aikana miun ylioppilaslakki. Pyydettyäni suunta-apua myyjältä, suuntasin välikköön 93 etsimään itselleni juhlakruunua. Hetken hätäisen kokojen metsästyksen tuloksena nappasin muutamat sovitettavat mukaan ja porhalsin sovituskoppiin. Varovasti aukaisin ensimmäisen paketin, joka sisälsi ylioppilaslakin sinivalkoisella sisuksella, ympärysmitta oli 57. Ensin harmistuin, ettei matkaani sattunut se Karjalan väreillä varustettu malli, mutta päätin kokeilla lakkia ensin vain koon vuoksi. Asetin sen kokeeksi kiharretuille kutreilleni ja katsoin peiliin.
Miten yhden lakin sovittaminen saakaan olon todella kummalliseksi? Suu vääntyi iloisentyperään hymyyn ja tuli sellainen "hei, oon saavuttanu aika ison virstanpylvään elämässäni"-fiilis! Kolmen toisaalta pitkän, mutta toisaalta kuin vilauksessa ohi menneiden vuosien jälkeen saisin lauantaina 2.6. laittaa tämän hatun päähäni virallisesti ylioppilaaksi kutsuttuna. 2004 siskoni ylioppilasjuhlissa ihmetellessäni päätin, että jonain päivänä miullekin järjestetään samanlaiset juhlat. Äiti jätti ylioppilaslakin muotoisen kakunkoristeen piirongin laatikkoon säilytykseen.
Voin rehellisesti myöntää, että nämä kolme vuotta lukiossa on olleet miun elämän parasta aikaa. Tiesin jo yläasteen alussa, että tuun hakemaan Joensuun lyseon lukioon. Kesällä 2009 riemu oli suunnaton, kun sain tietää, että olin päässyt haluamaani paikkaan opiskelemaan. Saisin aloittaa kaupungissa ihan uudessa ympäristössä ja tavata uusia ihmisiä. Omalta yläasteeltani vain kymmenisen henkeä haki samaan kouluun. Se sopi miulle, joka halus alottaa ihan tyhjältä pöydältä.
Lukio on antanu miulle paljon; sen kovasti arvostellun yleissivistyksen, elämänkokemusta, uusia näkemyksiä omaan maailmankatsomukseen ja -kuvaan, sekä eritoten ihania ihmisiä, joista osasta on tullu miulle yhtä tärkeitä kuin ilmasta, jota hengitän. Ilman parhaita ystäviäni en ois varmasti selvinny hankalimmista hetkistäni - niistä, kun koeviikko ahdisti, kun ihmissuhdeongelmat veti mielen ihan pohjamutiin, kun kokonainen kouluviikko saattoi mennä ihan itku kurkussa ja kouluhommat tuntui kaatuvan niskaan. En voi kylliks kiittää siitä tuesta, mitä oon saanu.
Tavattoman surulliseksi miut tekee sen, että oon lukion aikana juurtunu niin vahvasti kiinni tiettyyn ystäväpiiriin, ja nyt se hajoaa ympäri Suomea, kun osa meistä lähtee opiskelemaan toisille paikkakunnille. Onneksi nykyjan tekniset välineet turvaavat yhteytenpidon. Tulen kuitenkin kaipaamaan sitä koulun kahvion "sisäsiittoista" porukkaa, ja niitä ihmisiä joihin siellä oon tutustunu. Niiden ihmisten kanssa on hassuteltu kesälomalla ja tehty yhteisiä festarireissuja. On vietetty jenkkiläksiäisiä, pikkuhelatorstaita ja vuokrattu mökki Tahkolta ja lasketeltu paikat kipeeks. Niiden ihmisten kanssa on koettu voimakkaita tunteita vihastuksesta ihastukseen ja takaisin.
Kyllä työ tiedätte, mie tuun kaipaamaan teitä ihan hemmetisti.
Onneksi kesä on edessä, ja viime vuoden Provinssirock-ryhmärämä on lähdössä reissuun myös tänä kesänä. Aion ottaa kaiken irti tästä kesästä, ja nauttia näiden ihmisten seurasta, kun se vielä on mahdollista. :-)
Miulla on vahva tunne siitä, että tästäkin postauksesta osa tulee löytymään puheesta, jonka pidän ylioppilasjuhlassa entisen oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajan, lyseolaisen ja onnellisen ylioppilaan roolissa. :-)
Lauantaina 2.6. from Lyseo with love.
