Mikä rokki takana taas, vau! Ilosaarirockin 40-vuotissynttäreitä on nyt juhlittu ihan kolmipäiväisesti ja on mukava palata hyvillä mielin arkeen. Huikeita artisteja, hyvää musiikkia, jopa musiikillisen orgasmin huipentuma erästä henkilöä tavattaessa, mutta siitä loppupuolella ;-) Ykköskeikka koko festarilla oli ylivoimasesti Blackfield. PUS! Lueskellessa kuunnelkaa seuraavia:
Rakkauslasit, sain kuitenkin tingittyä yhden euron hinnasta pois, joten lopullinen taksa oli 9€!
Lauantai meni rokkitöissä, olin 8h vaihtamassa ihmisille lippuja rannekkeiksi. Vaikka koko aika oli seisomista ja taukoa tuli pidettyä vain 20min, oli työ ihan huippua. Omanlaistaan asiakaspalvelutyötä, oli mukava jutella erilaisten ihmisten kanssa. Ja tietty saada vähän rakkautta halauksien ja lentopusujen merkeissä, hihi.
Lauantai oli loppuillastaan ihan angsti, miun kännykkä ei tukkoisista linjoista johtuen (sama ongelma joka vuosi) ottanu vastaan puheluita tai viestejä, joten palloilin vähän paikasta toiseen ilman sitä vakituista seuraa, jota kaipasin. Sen vuoksi en kattonu lauantaina yhtään keikkaa, ja kyllä suomeksi sanottuna v*tutti kun mm. Happoradio ja Kate Nash jäivät välistä. Kyllä, olisin voinut mennä yksin, mutta siinä ei ois ollu minkäänlaista rokkifiilistä. Onneksi kuitenkin alueen ulkopuolella löytyi seuraa, kiitos tietyille!
Sunnuntai ylitti kyllä odotukset. Samuli Putroon en ihanista kotitöistä johtuen kerennyt, mutta loppupäivä oli silti aivan huikea! Päiväni ekan keikan tarjosi Stam1na.
Rokkilokin Rentoshow oli jotain upeeta! Ilosaarirockin rentolava, joka on yleensä hyvin reggae- ja rappainoitteinen, tarjosi oikein loistavan shown. Lanteet alkoi heilumaan väkisinkin! Mikäs siinä auringonpaisteessa, rannalla hyvää musiikkia kuunnellessa.
Perus festarimättö, paistettuja "nuudeleita" (eli kuten kuvasta huomaa, spagettia) ja kevätrulla, mutta hyvää on!
Tässä se nyt on - miun festarikeikkojen kirsikka kakun päällä, eli Blackfield. Musiikkimaailman lahja Steven Wilson solistina yhdessä Aviv Geffenin kanssa. Israelin ja USA:n yhdistelmä toimii tajunnanräjäyttävästi. Steven Wilson on siis myös Porcupine Treen solisti, joka myöskin tekee ihan helvetin hyvää musiikkia. Blackfieldia en oikeastaan aikaisemmin oo kuunnellu, mutta tuon keikan jälkeen tuun kuuntelemaan. Koko keikan ajan oli sellinen tykytys sydämessä, sellainen olo kuin ois just ihastunu!
Keikan jälkeen oli ehkä elämäni parhaat 7 minuuttia. Miun hyvä ystävä Linda oli nähny BF:n toista solistia Aviv Geffeniä ennen niiden keikkaa ja kysyny oisko mahdollisuutta tavata bändiä keikan jälkeen. Geffen oli tokassu vaan "Tottakai, tulkaa tähän porteille oottamaan niin tullaan tästä hakemaan!"
Tän jälkeen voin ehkä kuolla onnellisena. Pääsin tapaamaan, kättelemään, puhumaan ja halaamaan itse Steven Wilsonin kanssa. Olin niin onnellinen, että miulle on sitä englannin kieltä opetettu koulussa!!! Meinasin jäädä ihan lukkoon mutta sain onneks jätettyä sen fanityttöhihkutuksen taka-alalle pysyäkseni mahdollisimman chillinä. Tän tapaamisen aikana otettiin tietty muutamia kuvia. Sen jälkeen Blackfieldin rumpali Tomer Z lähti meidän kanssa hengailemaan rokkialueelle ja kattomaan bändejä. Saatiin myös ilmaset bäkkärikaljat, anteeksi äiti. Puhallutin itteni kuitenkin ennen kotiinmenoa! Kun kaksi muuta kaveria ja Tomer lähtivät anniskelualueelle, oli miun aika jäädä aidan toiselle puolelle. Hyvästeltiin siinä, sain halauksen, pusun poskelle ja käskyn ottaa yhteyttä Facebookissa. Elämäni paras "mitä ihmettä"-sunnuntai :----D
Hieno 40-vuotisrokki sai arvoisena päätöksen Neljän Ruusun voimin. Aivan mahtava rokki jälleen kerran, kiitos kaikille kavereille ja järjestäjille, varsinkin Joensuun Popmuusikoille (sekä meille vapaaehtoisille). Ilman teitä ei tätä tapahtumaa olisi olemassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti